Epäilen happimyrkytystä. Endorfiinien tuottamaa humalatilaa. Ehkä tuo Kaapelitehdas onkin minulle liikaa. Yli-inspiroidun, en mahdu ääriviivojeni sisään.
Aivot hälytystilassa
Kaikki se valo jota emme näe
Joskus sitä kesken lauseen pysähtyy miettimään, että mä teen vielä tän yhden jutun ja sitten huilaan ja hetikohta onkin taas pää ja kalenteri täynnä kaikkea mihin yhden ihmiselon aika ei riitä. Koko ajan pitää juosta, mennä ja tehdä niin mahdottomasti. Yrittää napata vauhdista, tavoitella kaikkea. Käyttää hyödyllisesti jokainen hetki.
”On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät”
Juna pysähtyy nytkähtäen. Outoa puhetta, sanat eivät erotu vieraasta nuotista. Asemarakennusten kylteissä versaaleilla kirjaimilla nimiä. ALMELO, HENGELO, ENSCHEDE. Tasaisessa maisemassa laiduntavat lehmät ovat vaihtuneet kaikkialle levittäytyneisiin polkupyörälaumoihin. Istun asemalaiturilla matkalaukkuni päällä. Ihmiset poistuvat kovaäänisesti keskustellen yksi toisensa jälkeen kaupungin uumeniin. Poskisuudelmia vaihdetaan. Kolme, lasken. Aika kuluu, asema hiljenee. Ympäröivä pimeys tiivistyy sakeaksi seinämäksi. Jännittynyt odotus vaihtuu pikkuhiljaa hiipiväksi huoleksi ja pettymykseksi. Eddie. Ainoa kiintopisteeni paikassa, mikä tulisi olemaan kotini seuraavat kolme kuukautta. Hollanti, Holland, The Netherlands.
Tämä päivä ei ole sapelihammastiikeri
Tänään piti olla superpäivä. Tiedäthän – sellainen päivä, kun aamulla energisenä ja malttamattomana hyppää urheilutrikoisiin ja seilaa loppupäivän jonkinlaisessa lenkin jälkeisessä endorfiinipöllyssä.