Náxos – onnellisten saari

Olemme laskeutuneet arkeen. Emme olisi halunneet vielä, emme toden totta, vaikka syksyn tulo ja arjen kyytiin solahtaminen onkin sujunut ihmeen mutkattomasti. Vain hetki sitten, lomaltapaluupäivänä pulahdimme (kaihoisasti) hotellin altaan viileyteen, tankkasimme itseämme paksulla kermaisella jogurtilla ja kullankeltaisella vuoristohunajalla.

Lensimme heinäkuun lopussa Santorínille, Kreikan saarelle, mitä on sanottu yhdeksi maailman kauneimmista paikoista. Jos olet nähnyt kuvia kreikkalaisista valkoisiksi kalkituista taloista, joiden kyljissä Bougainvilleat, ihmeköynnökset ja Oleanterit (jotka ovat muuten myrkyllisiä) esittelevät magentaisina ja hehkuvan tulipunaisina kukintojaan, ikkunalaudoilla raukeina makoilevista laihoista kissoista, sinikupolisista kirkoista (vieläkö löytyy joku, joka ei olisi näitä kuvia nähnyt?) niin tiedät mistä puhun. Näitä postikorttimaisemia löytyy toki Kreikasta kaikkialta, mutta Santorinílta erityisesti. Santorínin saari on tuliperäinen ja saanut nykyisen jylhän muotonsa tulivuoren räjähdyksessä noin 1650–1600 ennen ajanlaskumme alkua.

Santoríni

Meidän Santorínin kokemuksemme rajoittui vain pikaiseen yöpymiseen saaren eteläpuolella Kamarin kylän laitamilla vuoren rinteessä. Toki ennätimme laskeutumaan illalliselle veden rajaan tavernaan, missä pyysimme puisilla tuoleilla keikkuen ystävällistä tarjoilijaa kantamaan pöytään talon erikoisuuksia. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan tätä! Vaikka kreikkalainen ruokalista onkin kaikkialla lähestulkoon sama, on jokaisella ravintolalla oma erikoisuutensa ja päivän annokset, joita kannattaa maistaa. Alkupaloiksi kannettiin pieniä tomaatilla ja juustolla täytettyjä taikinanyyttejä – saaren erikoisuuksia – kertoi charmikkaasti harmaantunut tarjoilija (miksi miehet harmaantuvat usein niin elegantin näköisesti?) sekä pikkurillin kokoisia grillattuja sardiineja sitruunalla ja oliiviöljyllä hunnutettuina. Huuhtelimme näitä kiitollisina alas retsinalla lentomatkan kuivattamin kurkuin ja nälkäisin vatsoin.

Hädintuskin päästyämme takaisin hotelille ja sänkyyn sulattelemaan runsaaksi yltynyttä syömistämme, kilahti herätyskello ylösnousun merkiksi ja saimme unisin silmin todistaa vuoren rinteelle huikean kauniina kiipeävää auringonnousua ja uuteen aurinkoiseen päivään heräilevää saarta. Näkymän lumoamana annoin oitis anteeksi läkähdyttävän kuuman hotellihuoneen, minkä epäkuntoinen kovaääninen ilmastointilaite oli täytynyt sulkea mikäli halusi säilyttää kuulonsa ja saada edes hetken torkahduksen. Kuumuus piti huolen, etten hiljaisuudesta huolimatta nukkunut silmällistäkään.

Bussi kuljetti meidät halki heräilevän saaren kirpasevan jyrkkää ja mutkittelevaa tietä alas satamaan, mistä jatkoimme laivalla kohti Náxoksen saarta. Aamun haalea sinisyys vaihtui merimatkan aikana tummaan preussiin taittuen lopulta turkoosin lukemattomiin sävyihin. Kurkimme innoissamme silmät unen puutteesta sikkuralla laivan kaiteen yli pieniin saariin ja kalastajakyliin, joiden satamissa oli aamutoimet jo hyvässä vauhdissa.

Idyllinen Ioksen satama. Ioksen saari sijaitsee Egeanmeren keskiosissa Santorínin ja Náxoksen välissä.

Parin tunnin laivamatkan jälkeen saavuimme Náxoksen vilkkaaseen satamaan. Náxos, kuten myös Santoríni kuuluvat Kykladien saariryhmään. Kykladit on Kreikan Egeanmeren saariin kuuluva ryhmittymä, joka sijaitsee Välimereen kuuluvan Egeanmeren eteläosissa. Kykladien saaret ovat tuliperäisiä ja vuoristoisia. Náxos on pinta-alaltaan yksi Kykladien suurimmista saarista. Se on kuuluisa paitsi rannoistaan myös juustoistaan, viinistään ja marmoristaan. Saari on yksi Kreikan vehreimpiä, ja sen asukkaat saavatkin pitkälti toimeentulonsa maanviljelystä. Tämä on ensimmäinen Kreikan saarista, missä olen nähnyt enemmän pelloilla laiduntavia lehmiä kuin lampaita. Vaikka turismi on perinteisten kreikkalaisten vuoristokylien ja huikaisevan pitkien sileähiekkaisten rantojen kuorruttamalla saarella tärkeä elinkeino, tuntuu kuin massaturismi ei yltäisi vielä tänne saakka. Ihmiset ovat ystävällisiä, aidon ystävällisiä, eivät ollenkaan meihin turisteihin väsyneitä ja kyllästyneitä.

Mitä sitten teimme lomalla? Emme juuri mitään. Soljuimme vain hitaasti auringon mukana hetkestä toiseen. Saari on tuttu viidentoista vuoden takaa, (oikein kovaa pinnistelemällä saattaa mieleen muistua jotain) minkä johdosta tällä matkalla ei ollut minkäänlaista saaren ympäriajon ja valloittamisen pakkoa. Vuosientakaisesta matkasta oli jonkilainen haalea muistuma saaren profiilista ja nähtävyyksistä. Tällä kertaa päätimme kuitenkin vain nautiskella olostamme liikoja suunnitelmia laatimatta. Nautimme lämmöstä ja melskasimme timanttisena kimaltavassa turkoosissa meressä snorkkelit naamalla. Sukeltelimme raidallisia pieniä simpukankuoria, huuhtelimme suolavettä tamariskipuun alla verkkaisessa suihkussa kasvot ojennettuina kohti kirkasta pilvetöntä taivasta. Notkuimme rantatavernoissa ja annoimme tarjoilijoiden täyttää pöydät pienillä lautasilla, retsinalla, kreikkalaisella salaatilla, stifadolla, kalamarilla, täytetyillä paprikoilla, fetapiirailla. Ja kyllä, kreikkalaista salaattia, Horiatikia voi todellakin syödä viikon jokaisella aterialla. Olen kehittänyt riippuvuussuhteen siihen. Vaikka kuinka olen varastoinut sitä vyötärälleni, en usko selviäväni talvesta ilman puutetta ja ikävää.

Kreikkalaisen mytologian mukaan viininjumala Dionysos asui Náxoksella ja opetti paikalliset tekemään viiniä. Tuota taitoa testailimme pöytiin kannetuista puolen kilon karahveista rantatavernoiden lehväkattoisten pöytien varjoissa. Voin vankan kokemuksen tuomalla äänellä todeta, että viinintekotaito on edelleen saarelaisilla hyppysissä.

Elelimme loman rytmissä nautiskellen raukeista aamuista ja sysipimeistä lempeän tuulisista öistä hyödyntäen kreikkalaisen keittiön antimia. Istuimme täydessä paikallisbussissa merisuolan ja hiekan kuorruttamien ihmisten lomassa kuunnellen kieltä, mistä ei erottanut sanoja, katselimme katukylttejä, joista ei tunnistanut kirjaimia. Harhailimme Náxoksen pääkaupungin Horan kapeilla kujilla, missä auringonlaskun aikaan saattoi seurata ihmisvirtojen valumista Palátia-luodolle, jossa sijaitsee Apolonin temppelin neliönmuotoinen sisäänkäynti.

1200-luvulta lähtien Náxoksen kaupunki Hora on ollut saaren keskus. Tuolloin saarta hallitsivat venetsialaiset, jotka rakennuttivat kaupunkiin linnakkeen. Linnake seisoo yhä kukkulan päällä Kastron vanhan linnan vartioimana. Vanhan kaupungin sokkeloiset, holvikaarien, viihtyisien tavernoiden ja pienten putiikkien täyttämät kujat päätyvät rantakadulle meren äärelle, missä vilkkaan päivän perään seuraa sataman sulkeutumisen jälkeinen värikäs iltaelämä. Istuimme illan hämärtyessä tavernassa ja katsoimme tuota alhaalla avautuvaa näytelmää haltioituneena. Me ja makupaloja sinnikkäinä vaanivat notkeat kissat.

Kun saa aamuisin havahtua omia aikojaan ilmastoituun huoneeseen kantautuvien aamiaisastioiden kilahteluun, aukaista parvekkeen pariovet ja nuuhkia vastaan tulvahtavaa huumaavaa laventelin ja jasmiinin tuoksua, ei voi tuntea muuta kuin silkkaa puhdasta onnea ja kiitollisuutta. Horisontti heräilee valkoiseen aamun lämpöhiukkasten vasta tiivistäessä rivejään kohti kuumenevaa päivää. Rantaan lyövät aallot kuiskuttelevat tasaisen kutsuvasti. Kilometritolkulla jatkuvat hienohiekkaiset rannat houkuttelevat luokseen jopa vaativammin kuin aamiaispöydän makeat hedelmät, täyteläinen jogurtti ja kahvin tuoksu. Mieleeni ei tule montakaan asiaa, mikä voittaisi aamulenkin tällaisissa maisemissa ja sitä väistämättä seuraavan pulahduksen viileään turkoosiin mereen.

Iltaisin jättäydyin perheen viimeisenä notkumaan rantatuoliin kirjoja ahmien lämpöön kietoutuneena, raukeana kuin auringossa köllöttelevät kissat, mitä saattoi nähdä kaikkialla. Yritin päihittää paikalliset perheet, jotka saapuivat illan tullen nautiskelemaan rantaelämästä. Joka ilta jouduin luovuttamaan ennen heitä. Ovat tehneet tätä vuosikausia, vuosikymmeniä, aina. Ilmankos ovatkin niin hyviä rantaeläjiä.

Kaiken aikaa hymyilevä päivettynyt tarjoilija kiikutti shortseissaan koko pitkän päivän ripeästi rantatuoleille huuruisia juomia; frappea ja helmeilevää valkoviiniä. Lasit hikoilivat kuumuudessa valuttaen pisaroita kylkiä pitkin. Lomakausi Náxoksella rantatavernassa, talvi Lontoossa sairaalassa työskennellen. ”I like to work”, kertoi nuori salskea tarjoilija hymyillen. Tuota hymyä ei voinut olla uskomatta. Jotenkin tuo hyväntuulisuus oli perin tarttuvaa sorttia.

Joka kerta Kreikassa lomaillessani havahdun samaan tunteeseen; Kreikan saarilla tunnen usein olevani jotenkin enemmän elossa. Tuntuu, kuin värit olisivat kirkkaampia, äänet äänekkäämpiä, ihmiset ystävällisempiä. Elämä onnellisuudessaan onnellisempaa.  

You may also like

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *