Joulukuun 27. päivä valkenee Espoossa harmaana ja loskaisena. Maisema on alhaalla roikkuvien pilvien ja kostean sumun täyttämä. Syksyn raskaasta apeudesta ei kuitenkaan ole tietoakaan, niin onnelliseksi tuo joulua ennen satanut lumi tekee mielen. Päivien pitenemisen tuntee vielä selkeästi enemmän korvien välissä kuin päivissä. Se helpotus, kun on jälleen kerran rämmitty läpi pilkkopimeän syksyn ja selvitty yli talvipäivänseisauksen. Ilahduttu joulusta ja ansaitusta tauosta. Suunnattu katse jo kohti etäällä häämöttävää kesää.
Mikä täydellinen sää viettää päivä taiteen äärellä. Tämän olivat tietysti todenneet myös sadat muut Amos Rexiin jonottavat ihmiset. Jo monta pitkää kuukautta olen odottanut jonojen hälvenemistä tai sitä sopivaa hetkeä, kun on aikaa jonottaa ilman että kaikki tekemättömät työt painavat niskaan. Joululoma tarjosi tähän sopivan tilaisuuden. Toki näyttelyn lähestyvä loppukin patisti vihdoin liikkeelle.
Perheen esikoinen kävi katsomassa uuden Amos Rexin avajaisnäyttelyn lukioluokkansa kanssa ennen joulua ja hehkutti sitä kovasti. Tämän johdosta perheen nuoremmat teinit lähtivät mukaan vastaan panematta. Ihan aina nämä museokäynnit eivät nimittäin ole herättäneet yhtä varauksetonta intoa.
Amos Andersonin taidemuseo avautui uudistuneena Aamos Rexinä Lasipalatsin aukion maanalaiseen uudisrakennukseen elokuussa. Liikehuoneistoja, ravintoloita ja elokuvateatterin sisältävä, alun perin tilapäiseksi rakennukseksi suunniteltu Lasipalatsi valmistui vuonna 1936 olympialaisten kisavieraita palvelemaan. Rakennuksen suunnittelusta vastasi arkkitehtuuriopiskelijakolmikko Viljo Revell, Heimo Riihimäki ja Niilo Kokko. Rakennus on aikansa arkkitehtuurin tyylipuhdas edustaja, todellinen funkkishelmi, kerrotaan museon esittelyssä. Ansiokas peruskorjaus pari vuosikymmentä sitten palautti sen Helsingin arvorakennusten joukkoon. Amos Rexin taidemuseo täydentää tätä ja antaa Lasipalatsille virtaa pitkälle tulevaisuuteen. Teräsbetoniset paikalla valetut kupoliholvit kattavat uudet näyttelysalit. Museon eri suuntiin avautuvien kattoikkunoiden kautta syntyy yhteys maanalaisen museon ja ympäröivän kaupungin välille.
Tällaiselle esteetikolle jo rakennus sinänsä on elämys. Museokaupan valaisimet, punaruskeiden laattojen täplittämä lattia, alakerran valkoinen avara aulatila, koristeellinen katto, kattoikkunat, käytävien tummat puupaneloinnit virittävät aistini äärimmilleen vastaanottamaan taide-elämystä.
Ensimmäiseen salin Black Waves -teos imaisee heti mukaansa, saa hengittämään aaltojen tahdissa. En ole juurikaan digitaalisen taiteen tai installaatioiden suuri fani, tai oikeastaan, en ollut ennen tätä kokemusta. (Täytyy muuten mainita, että myös Kiasmassa vielä hetken esillä olevat Ann Veronica Janssensin elämykselliset teokset ja osallistumaan houkutteleva installaatio ovat lumoavia, niistä muutamia kuvia edellisessä postauksessani sekä instassani.)
Tätä kokemusta on vaikeaa kuvailla, niinkuin kokemuksia ylipäänsä. Kuvat tai videot antavat vain haalean aavistuksen siitä maailmasta, mikä näyttelyssä aukenee.
Teemat ovat iänikuisia. Japanilaisessa modernissa taiteessa vesi, aaltojen liike, joet ja järvet on kuvattu usein viivojen muodostamina sarjoina. Black Waves -teoksen aaltojen viivasto, valkoisten pärskeiden kolmiulotteinen maailma imaisee sisäänsä, saa ääriviivat häviämään.
Graffiti Naturen maailma häikäisee. Kukat puhkeavat kukintoon, kun maltat seisoa paikallasi, mikä on haaste tuossa värejä ja muotoja vilisevässä tilassa. Eläimet moninkertaistuvat syötyään toisensa. Perhoset ja linnut lentelevät ympäriinsä vierailijoiden värittäminä ja skannaamina. Lapset riemuitsevat seuratessaan omien luomustensa lentoa ja liikkeitä. Tila saa heittäytymään värien ja muotojen mukana sadunomaiseen tunnelmaan.
Näyttely on kuin suuri leikki, moniulotteinen kokemus, mikä saa tuntemaan puhtaan lapsekasta riemua.
Pelkäsin hiukan etukäteen tungosta, tönimistä ja ahtautta, mutta ei. Ihmiset on annosteltu hyvin ja tilat tuntuivat jopa väljiltä.
Viimeisen salin lattiasta kattoon virtaavat muodot, musiikki ja katossa seikkailevat valopyörteet pakottivat kääntämään katseen ylöspäin, houkuttelivat makaamaan lattialla oleville patjoille. Viimeinen installaatio oli upea. Niin hieno, että päätimme piiloutua lasten kanssa tilaan katsomaan esityksen samantien uudelleen.
2 kommenttia
Näyttää kyllä kuvienkin kautta upealta ja livenä varmasti vielä mahtavampi elämys! Harmi kun en itse ehtinyt tuolla käydä 😕
Moi Minna, kiitos kommentistasi! Onneksi näitä ihania näyttelyitä tulee varmasti jatkossakin :-). (On jäänyt ihan unohduksiin tämä blogi vähäksi aikaa, muiden kiireiden jalkoihin, siksi vastaaminenkin viipyi.)