Ystäväni Paul Osipow

”Suomessa sitä on tavallaan yksin, sillä eihän tämä meidän taidemaailmamme ole kauhean rikas ja monipuolinen. Ehkä minä olen käynyt itseni kanssa sellaista dialogia, jota kaverit muualla käyvät toistensa kanssa. Naapuriateljeessa voi olla taiteilija, joka tekee jotain aivan erilaista kuin itse. He käyvät nuo keskustelut toistensa kanssa, minä keksin itselleni kavereita.”

Tämän Suomen Taideyhdistyksen julkaisemasta kirjasta poimimani Paul Osipowin haastattelun myötä meistä tuli kavereita. Siis Paulista ja minusta. Paul ei sitä tosin vielä tiedä. Tai ehkä tietääkin, niin syvää ajattelun samankaltaisuutta ja yhteyttä hänen kanssaan tunnen, ettei se voi olla säteilemättä laajemmallekin. Ja sellaisiahan sielunkumppanit ovat, saattavat lukea toistensa ajatukset.

Vain hetkeä aiemmin olin rämpinyt paksussa sohjossa Katajanokalta Kauppatorin poikki pitkäksi venyneen palaverin jälkeen. Olin innoissani. Päässäni risteili tuhat ja yksi ajatusta ja idean poikasta. Niinkuin aina uusien projektien alkumetreillä, kun pieni paniikki ja into valtaavat kaaosmaisesti yhtä aikaa aivoista tilaa. Juuri sopiva hetki mennä inspiroitumaan taiteen pariin ja samalla järjestelemään päässä valtoimenaan lenteleviä ajatuksia jonkinlaiseen järjestyksen kaltaiseen. Taide maadoittaa minut, saa rauhoittumaan.

Päädyin siis pimenevän illan myötä Taidehalliin, missä oli avautunut juuri suomalaisen kuvataiteen kärkinimiin lukeutuvan Paul Osipowin retrospektiivinen näyttely. En ollut aiemmin perehtynyt Osipowin tuotantoon, ja olin näyttelyn ensimetreillä sitä mieltä, etten tulisi perehtymään jatkossakaan. Toisin kävi. Rakastuin myöhemmän ajan teoksiin, minimalistiseen ilmaisuun, värien ja yksinkertaisten muotojen vuoropuheluun. Osipowin uran läpimurto tapahtui vuonna 1966 Nuorten näyttelyssä, missä oli esillä hänen runsaasti kiitosta saaneet urbaania elämää kuvanneet popmaalauksensa. Taidehallin näyttelyssä on esillä sekä alkuaikojen figuratiivisia klassisia aiheita, että geometrisia abstraktioita ja ei-esittäviä maalauksia 1960-luvulta tähän päivään. On selkeästi nähtävillä ettei taiteilija ole noudattanut tuotannossaan yhtä tiettyä tyylisuuntaa tai ideologiaa.

”Yhä selvemmin tiedän, etten ole ideamaalari, vaikka tarvitsenkin epämääräisen idean, johtotähden, joka pitää minut jotenkuten kurssissa työskennellessäni. En osaa, enkä tahdo selittää maalauksiani. Minua nolottaa, jos sanon muuta, kuin tekemiseeni liittyvää”, totesi Osipow Timo Valjakan kanssa käymässään keskustelussa vuonna 2018. Osipow keskittyy maalaamiseen orgaanisena tapahtumana, jossa värit ja muodot hakevat paikkaansa kankaalla. Taiteilijan ajatuksiin ja työprosessiin tutustuttuani avautui hänen tuotantonsa minulle uudella tavalla. Maalipinnat ja värit saivat syvemmän merkityksen. Arkiset havainnot muuttuivat monikerroksisiksi tulkinnoiksi kerran koetusta ja nähdystä.

Kirjaa lukiessani tuntui, kuin Osipow sanallistaisi omia ajatuksiani. Peilaan jatkuvasti omaa ilmaisuani mestareiden tuotannon äärellä. Taiteen kokeminen on loputon opintomatka omaan itseensä ja omaan taiteelliseen praktiikkaan. Pidän salaisuuksista, kuvallisista arvoituksista. On mahtavaa olla teoksen äärellä, mikä saa siristelemään silmiä, pinnistelemään ymmärtääkseen näkemäänsä. Sijoittamaan aistimus viitekehykseen. Tekemään töitä nähdäkseen ajatusten jatkumon.

Mitä ylellisyyttä olikaan seikkailla yksin tyhjissä saleissa. Käydä sanatonta dialogia uuden ystäväni Paulin kanssa.