Tiedättehän sen tunteen, kun on aivan kertakaikkisen haltioitunut jostakin. Kun henki salpaantuu pelkästä ajatuksesta ja perhosia alkaa lentelemään vatsassa. (Perhosia vatsassa on kyllä vähän hassu, mutta varsin kuvaava sanonta.)

Olin viime viikolla Aalto-yliopiston ja Grafian järjestämässä Visualizing Knowledge -seminaarissa ja workshopissa inspiroitumassa ja oppimassa. Koin noiden päivien aikana tunteita laidasta laitaan. Oli esityksiä, joista ei oikein saanut kiinni. Mieleen muistui aidosti ne kouluaikojen kuolettavan tylsät luennot, joiden aikana ajatukset karkasivat tahtomattakin toisaalle ja silmäluomet tuntuivat raskailta.

Ja sitten oli niitä kirkkaita hetkiä, kun haltioitui näkemästään täysin. Datavisualisoinnin mahdollisuuksista, nopeasti liikkuvasta kuvavirrasta, visuaalisista oivalluksista, teknisestä taidokkuudesta. Siitä sisäisestä palosta, mikä saa kaivamaan tietoa loputtoman määrän ja muokkaamaan sitä visuaalisesti kiehtovaan ja ymmärrettävään muotoon. Kehittämään ilmaisua kerta toisensa jälkeen eteenpäin ja yhä uudelleen etsimään ennen näkemättömiä tajunnan räjäyttäviä tapoja kuvata ja kuvittaa.